top of page

Miksi tarvitsemme terapeutteja enemmän kuin ennen – emmekö enää osaa kuunnella toisiamme?

marikaenwald
Oct 18
3 min read

Viime vuosina on puhuttu paljon terapian tarpeen lisääntymisestä. Yhä useammat ihmiset hakeutuvat terapiaan käsitelläkseen ahdistusta, ihmissuhdeongelmia, stressiä, elämänhallinnan ongelmia ja elämän kriisejä. Terapian tarpeen taustalla on monia yhteiskunnallisia ja yksilöllisiä tekijöitä. Haluaisin kuitenkin nostaa esiin kolme mahdollista syytä, jotka liittyvät erityisesti siihen, millaisiksi ihmissuhteemme ovat muuttuneet.

 

Ensimmäinen syy on yksinäisyys. Monella ihmisellä ei yksinkertaisesti ole lähipiirissään ketään, jolle voisi uskoutua elämän vaikeista ja ahdistavista asioista. Ihmisellä voi olla paljon tuttavia ja sosiaalisia kontakteja, mutta ei yhtäkään ihmistä, jonka kanssa voisi jakaa syvimpiä huolia ja pelkoja. Elämme kahtiajakautuneina: ihmisenä, jolla kaikki on hyvin ja elämä hallinnassa ja toinen kätketty puoli, joka koostuu erilaisista haavoista, salatuista suruista, elämän pettymyksistä ja kivuista. Tällöin terapeutista tulee läheisen ystävän korvike, jolle voi kertoa kätketyistä tunteista, peloista ja ahdistuksen aiheista. Terapeutti tarjoaa jotakin sellaista, mitä läheiset ihmissuhteet ovat parhaimmillaan aina tarjonneet: mahdollisuuden tulla kuulluksi ja ymmärretyksi kokonaisena ihmisenä iloinen ja murheineen.

 

Toinen syy saattaa liittyä siihen, miten suhtaudumme omaan haavoittuvuuteemme. 

Elämme kulttuurissa, jossa korostetaan itsenäisyyttä, vahvuutta ja kykyä hallita kaikkia eteen tulevia haasteita. Nämä ovat sinänsä arvokkaita asioita. Mutta voisiko niiden korostaminen johtaa siihen, että meidän on vaikea myöntää itsellemme, puhumattakaan läheisillemme, haavoittuvuuttamme. Sitä, ettemme selviä elämän haasteista tai että koemme olevamme umpikujassa, ja että tarvitsemme toista ihmistä auttamaan ratkaisujen etsimisessä ja löytämisessä.


Toisaalta, olemmeko alkaneet odottaa läheisiltämme niin täydellistä ymmärrystä, ettemme enää uskalla altistaa itseämme väärinymmärryksille? Jos kerromme ystävälle, puolisolle tai vanhemmalle vaikeasta asiasta, hän saattaa sanoa jotakin kömpelöä, tarjota neuvoa, jota emme halua kuulla, tai tulkita tilanteemme toisin kuin itse sen näemme. Riski, että tulemme loukatuiksi ja väärinymmärretyiksi läheisissä ihmissuhteissa estää meitä edes kokeilemasta kertoa läheiselle omista huolistamme ja ahdistuksen aiheistamme. Tämä herättää myös kysymyksen siitä voiko oman loukkaamattomuuden liiallinen varjeleminen lopulta estää syvien ja luottamuksellisten ihmissuhteiden syntymisen?

 

Kolmas syy liittyy asiantuntijuuden arvostamiseen. Nyky-yhteiskunnassa olemme tottuneet ajattelemaan, että lähes jokaiseen ongelmaan tarvitaan asiantuntija. Fyysisiin vaivoihin tarvitaan lääkäri, taloudellisiin kysymyksiin talousneuvoja ja ihmissuhde-, elämänhallinnan ja tunne-elämän ongelmiin terapeutti.


Mutta onko terapeutti samankaltainen asiantuntija kuin lääkäri tai talousneuvoja? Antaako terapeutti elämänhallinnan tai tunne-elämän ongelmiin vastaavia ratkaisuja kuin lääkäri kirjoittaa diagnooseja ja reseptejä.  Näen terapeutin roolin pikemminkin kätilöintinä. Terapeutin tärkeimpiä taitoja on kyky kuunnella toista ihmistä arvostavasti, kyseenalaistamatta tai vähättelemättä hänen kokemustaan. Hyvä terapeutti ei tarjoa valmiita vastauksia jokaiseen ongelmaan, vaan auttaa ihmistä jäsentämään ajatuksiaan, tunnistamaan omia tarpeitaan ja löytämään itse ratkaisuja elämäntilanteeseensa. Terapeutti tukee asiakkaan kykyä kohdata oma elämänhaasteensa ja tukee tämän kykyä löytää itse ratkaisuja omiin haasteisiinsa. Terapeutti ei ratkaise toisen ihmisen ongelmia, vaan luo rohkeutta kohdata omat haasteet ja kuunnella omaa sisäistä ääntä.


Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö terapeutilla olisi erityistä ammatillista osaamista. Esimerkiksi vakavien mielenterveyden häiriöiden hoidossa tarvitaan koulutettua ammattiapua. Mutta kaikki elämän vaikeudet, ristiriidat ja ahdistavat kokemukset eivät ole mielenterveyden häiriöitä eivätkä välttämättä edellytä terapiaa.


Monesti ihminen tarvitsee ennen kaikkea toisen ihmisen, joka pysähtyy kuuntelemaan.


Ymmärrän hyvin, että psykologi Tommy Hellsten on siirtynyt puhumaan ihminen tavattavissa -terapiasta purkaakseen terapiaan liittyvää asiantuntijuuden myyttiä. Tärkein terapian vaikutus syntyy siitä, että toinen ihminen kuulee toisen ihmisen haavoittuneen puolen hyväksyvästi ja läsnäolevasti. Se antaa hyväksynnän sille, että elämää ei voi hallita. Kohtaamme tilanteita, joissa käsityksemme elämästä murtuvat ja on lähdettävä rakentamaan oman näköistä elämää uudessa tilanteessa. Tähän ei tarvita elämänohjeita tai teorioita, vaan hyväksyvää kuuntelua, joka tukee toisen etsimistä ja löytämistä. Kuuntelija seuraa yhdessä puhujan kanssa, miten puhe parantaa ja miten puheessa löytyy uusia voimavaroja ja ratkaisumahdollisuuksia.

 

Olemmeko siis ulkoistaneet toisistamme välittämisen ammattilaisille?


Tämä on kysymys, jota mielestäni kannattaisi pohtia. Miksi emme luota enemmän ystäviimme, puolisoihimme, vanhempiimme ja muihin läheisiimme? Miksi emme luota läheisimpiimme kuuntelijoina? Onko niin, että meidän pitäisi oppia terapeuttien tavasta kuunnella hyväksyvästi, ilman että tarjotaan ratkaisuja, vaan sallitaan toisen löytää omat ratkaisunsa puheessa itse.


Kuunteleminen ei välttämättä edellytä psykologista koulutusta. Se edellyttää kiinnostusta, kärsivällisyyttä, myötätuntoa ja kykyä olla tekemättä liian nopeita johtopäätöksiä. Ennen kaikkea se edellyttää ymmärrystä siitä, ettei meidän tarvitse ratkaista toisen ongelmia hänen puolestaan.


Voimme esittää ”kätilöiviä kysymyksiä”: Mitä sinä itse ajattelet tilanteestasi? Mikä sinua siinä eniten huolestuttaa? Mitä pelkäät, jos teet sellaisen ratkaisun? Mitä sinä haluat? Mitä toivoisit tapahtuvan? Millaisia mahdollisuuksia sinulla voisi olla? Tällaiset kysymykset voivat auttaa toista ihmistä löytämään uusia näkökulmia ja ratkaisuja aivan tavallisessa ystävien välisessä keskustelussa.


Ehkä meidän pitäisikin terapian tarpeen lisääntymisen ohella keskustella enemmän siitä, miten voisimme vahvistaa keskinäistä luottamusta, ystävyyttä ja kuuntelemisen taitoa.

 

En halua vähätellä terapian merkitystä. Päinvastoin terapia voi olla korvaamaton apu monissa elämäntilanteissa ja olen huolissani niistä, jotka ovat niin syvällä omien elämänhaasteiden sisällä, etteivät jaksa eivätkä uskalla hakeutua terapiaan. Mutta samalla olisi tärkeää kysyä, olemmeko kadottamassa jotakin olennaista ihmisten välisestä kanssakäymisestä.

 

Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ei aina asiantuntijaa, vaan kanssakulkijaa, joka kuuntelee ja auttaa hyväksyvän ja läsnäolevan kuuntelun avulla toista ihmistä löytämään omat vastauksensa ja ratkaisunsa oman elämänsä kysymyksiin.



 

Ehkä yksi tärkeimmistä asioista, joita voisimme toisillemme antaa, on kokemus siitä, ettei vaikeiden asioiden kanssa tarvitse jäädä yksin.

 

 
 
 

Comments


  • LinkedIn
  • Facebook
  • X
bottom of page