Narratiivien ja retoriikan rooli poliittisten intohimojen ja jopa sotien lietsojana

Brittiläinen filosofi ja historioitsija Jonathan Glover on teoksessaan Ihmisyys (Humanity 1999) pohtinut miksi sodat syttyvät ja kuinka kansanmurhat ovat mahdollisia. Miksi kansalaiset ja kansakunnat ryhtyvät tappamaan toisiaan? Gloverin mukaan ”uskomusjärjestelmän iskostaminen ihmiseen voi muuttaa hänen moraali-identiteetin tajuaan.”[i] Erityisen räjähdysherkäksi tilanne voidaan viedä, kun ruokitaan ajatusta, että on moraalisesti oikein käyttää väkivaltaa ja jopa tappaa toisia ihmisiä, koska he edustavat jotain ”oikeutetusti vihattavaa” ja pahaa. Ihmiset, jotka kärsivät heikosta elintasosta, köyhyydestä ja jopa ravinnon puutteesta ovat erittäin otollisia tällaiselle retoriikalle. 1900-luvulla muun muassa Lenin, Stalin, Mao ja Hitler käyttivät hyväkseen ihmisten epätoivoa oman valta-asemansa saavuttamiseen ja ylläpitämiseen. Oppi, joka meidän olisi tullut sisäistää viime vuosituhannen totalitarististen valtioiden noususta, on se, että meidän tulisi tunnistaa paremmin ja kuulla herkemmin korvin, milloin joku poliittisesti vaikuttava henkilö pyrkii lietsomaan ”oikeutettua vihaa”[ii] jotakin kansanryhmää kohtaan ja perustelee sen uskomusjärjestelmällä, joka voi muuttaa kannattajiensa moraalitajua. Jatkuvasti kuulemme mediassa esimerkiksi Venäjällä, Yhdysvalloissa, Israelissa (ja jopa myös Suomessa) pyrkimystä luoda vastakkainasetteluja, joiden pyrkimyksenä on saada moraalisesti ”oikeutettua vihaa” kokevat ryhmät kannattamaan ja äänestämään tiettyjä tahoja ja saattamaan heidät valtaan. Tärkeämpää kuin taistelu vallasta ja äänestäjien suosiosta (joka usein sortuu populismiin)  tulisi Suomessakin olla  yhteiskunnan kehittäminen niillä resursseilla, joita Suomella on, sellaiseen suuntaan, joka huomioisi mahdollisimman hyvin kaikkien suomalaisten hyvinvoinnin edellytyksiä tänä päivänä ja tulevaisuudessa.

Tarkastelen tässä nyt miten poliittinen retoriikka ja puoluepoliittinen valtataistelu oli kaataa Suomen parlamentaarisen tien kohti itsenäistä Suomea. Miksi Suomen sisällissota syttyi vain muutama kuukausi itsenäisyysjulistuksen jälkeen? Miksi Suomen itsenäisyyden ensimmäiselle hallitukselle ja eduskunnalle ei annettu mahdollisuutta osoittaa miten parlamentaarista tietä voidaan edetä kohti hyvää yhteiskuntaa? Miksi sellaiselle harvinaiselle historialliselle tapahtumalle, jossa senaatti (silloinen hallitus) esitti eduskunnalle itsenäisyysjulistusesityksen 4.12.1917 ja eduskunta hyväksyi sen 6.12.1917 ja että Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous hyväksyi sen 31.12.1917 ilman aseellista taistelua, ei annettu mahdollisuutta? Maailmanhistorian näkökulmasta on harvinaista, että vähemmistöryhmä, kuten suomalaiset Venäjän valtakunnassa, saattoivat itsenäistyä ilman taistelua.

Syitä on lukuisia. Näen kuitenkin, että näiden syiden ymmärtämisellä on suuri merkitys myös tänä päivänä sen ymmärtämiseen, miten ennakkoluulojen, valtataisteluiden ja suoranaisen disinformaation avulla voidaan yrittää vaikuttaa ihmisten mieliin. Historiantutkijoiden haaste on jo siinä, mitä nimitystä käytetään, kun puhutaan 28.1.1918  ja sitä ennen alkaneista tapahtumista. Puhutaanko Suomen sisällissodasta, kansalaissodasta, veljestaistelusta, vapaussodasta vai vallankumouksen tai punakapinan kukistamisesta, koska jokainen vaihtoehto vaikuttaa hyvin paljon siihen minkälainen tulkinta 1918 taisteluista annetaan. Sisällissota-nimitystä on pidetty melko neutraalina tulkintana. Muun muassa emeritus-professori Heikki Ylikangas on todennut, että 28.1.1918 syttyi sisällissota, koska ”sisällissodissa ulkomaisten joukkojen osallisuus on tavallista.”[iii] Heikki Ylikangas katsoo, että kysymys siitä, miksi sota oikeastaan syttyi, ei ole hänen tutkimuksessaan olennaista, vaan tärkeämpää on kuvata mitä tapahtui.[iv] Hän katsoo, että itsenäistymisprosesseihin liittyy miltei säännönmukaisesti sisäinen taistelu vallasta. […] Tavallisimmin vallasta kamppailevat rikkaat ja köyhät, etuoikeutetut ja oikeudettomat. Vallan kohtaloa ei voida ratkaista rauhanomaisesti, koska toimintakykyisiä valtioelimiä ei siihen tehtävään ole käytettävissä.”[v] Tunnistan ja arvostan Heikki Ylikankaan ilmaisutavassa pyrkimyksen kunnioittaa kaikkia vuoden 1918 sotaan osallistuneita osapuolia.  Tämä tapa on tähdännyt siihen, että ei etsitä syyllisiä eikä syyllistetä ketään ja pyritään vähentämään eri poliittisiin asetelmiin liittyviä vihollisuuksia ja jännitteitä. Vuonna 1918 taisteluita kutsuttiin lehdistössä kapinaksi, kansalaissodaksi ja vapaustaisteluksi. Työväenliikkeen piirissä puhuttiin luokkataistelusta ja vallankumouksesta.[vi] Historian professori Touko Perko toteaa, että ”Suomen sota oli keväällä 1918 alkuun sekä punainen vallankumous että kansalaissota, joka sananmukaisesti tarkoittaa kansalaisten välistä sotaa ja joka lähti siitä, että kumpikin osapuoli taisteli omien tärkeinä pitämiensä arvojen puolesta.”[vii]  Perkon toteamus, että kyseessä oli alkuun punainen vallankumous viittaa suoraan siihen mistä 28.1.1918 konkreettiset tapahtumat saivat alkunsa ja minkälaisesta  ideologisesta kamppailusta oli kyse. Punakaartilaiset liimasivat Helsingissä julisteita, joissa luki, että ”vallankumous on alkanut” ja he itse käyttivät ilmaisua ”vallankumous” tai ”luokkataistelu”. Mielestäni voisi puhua myös kirjaimellisesti Suomen työväenliikkeen johtaman punakaartin vallankumousyrityksen tai jopa vallankaappausyrityksen kukistamisesta. Tätä tukee se, miten vallankaappaaminen eteni Helsingin työväentalon valtauksesta koko Helsingin, Viipurin, Kouvolan, Lahden, Tampereen, Turun, Porin ja Kotkan valtauksiin. Punakaartin toiminta oli organisoitua ja suunnitelmallista vallankumouksen toteuttamista Venäjän mallin (maaliskuun ja lokakuun vallankumoukset) mukaan, Leninin, Stalinin ja bolševikkien tukemana.[viii] Historian professori Martti Häikiö on todennut, että ”Ei ole oikein sanoa, että meillä oli sisällissota […], sen sijaan meillä oli sosialistinen vallankumous.”[ix] Itse katsoisin, että täsmällisimmin sanottuna kyse oli sosialistisesta vallankumousyrityksestä, joka kukistettiin.

Nimeämisen rinnalla historian tutkijat ovat joutuneet pohtimaan tarkoin miten 28.1.1918 jälkeisiä tapahtumia kuvataan. Esimerkiksi objektiiviselta kuulostava luonnehdinta: ”Suomen sisällissota käytiin Suomen senaatin ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 15. toukokuuta 1918”[x] voi kuulostaa siltä, että taistelu käytiin lähtökohdiltaan kahden poliittisen valtaryhmittymän välillä. Carl Gustav Mannerheim oli todennut 5.2.1918, että ”Minun päällikkyyteni alaiset, itsenäisen Suomen tasavallan talonpokaisjoukot eivät sodi Venäjää vastaan, vaan ovat nousseet suojelemaan vapautta ja laillista hallitusta sekä säälimättä kukistamaan niitä huligaani- ja rosvojoukkoja, jotka julkisesti uhkaavat maan laillista järjestystä ja omaisuutta.” (Vaasa- ja Keskisuomalainen lehti)[xi] Toisin sanoen kyse oli Suomen laillisen järjestysvallan ja sitä vastustavien joukkojen välisestä taistelusta. Historian professori Laura Kolbe ja historian tutkija Samu Nyström toteavat, että ”Kapina kosketti sivistyneistöä, ja sen yritystä luoda Suomelle yhtenäistävä kansallinen politiikka.”[xii]

”26. tammikuuta Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta.”[xiii] Suomen punakaarti aloitti vallankaappauksen, jolla se pyrki ottamaan vallan parlamentaarisesti valitulta senaatilta ja eduskunnalta.[xiv] Vallankumousyritys eteni siten, että seuraavana päivänä, tammikuun 27. päivänä, Suomen senaatti piti vielä kokouksen Säätytalossa, mutta joutui kesken istunnon pakenemaan paikalta punakaartin annettua heistä pidätysmääräyksen. Tämän jälkeen aloitettiin Helsingissä sosiaalidemokraattisen poliitikon, Eero Haapalan ja neuvostovenäläisen everstin Mihail Svetsnikovin avustamana hallintorakennusten ja muiden yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisten rakennusten, kuten rautatieaseman, lennättimen ja puhelinkeskuksen miehittäminen.  Maanantaina 28. tammikuuta koko pääkaupunki oli käytännössä punakaartin hallussa. Samana päivänä muodostettiin vallankumoushallitukseksi  Suomen kansanvaltuuskunta, jonka johtoon valittiin sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Kullervo Manner. Suuri osa senaatin jäsenistä pakeni Vaasaan, jossa se jatkoi toimintaansa.[xv] Vallankumousjulistuksen jälkeen punakaartit ottivat Helsingin lisäksi haltuunsa Viipurin, Kouvolan, Lahden ja Riihimäen suojatessaan Pietarista saapunutta asejunaa, joka toi aseita (Leninin hyväksynnällä) punakaartilaisille. ”Tampereella, Turussa, Porissa ja Kotkassa punaisten ylivoima oli niin suuri, että suojeluskuntalaiset vetäytyivät kaupungeista suosiolla, kun taas punaiset jättivät Pohjanmaan seudut vapaaehtoisesti valkoisten haltuun.”[xvi]

Voidaan  kysyä missä määrin Suomen itsenäisyyden alkuvaiheessa tapahtunutta vallankumousyritystä motivoi se, että 1.-2. lokakuutta 1917 vaaleilla valittu uusi eduskunta ei miellyttänyt osaa sosiaalidemokraateista. Esimerkiksi sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Kullervo Manner katsoi, että lokakuussa vuonna 1917 valittu eduskunta oli laiton.[xvii] Manner ei hyväksynyt Venäjän väliaikaisen hallituksen eduskunnan hajotuspäätöstä 2. elokuuta 1917. Venäjän väliaikainen hallitus oli hajottanut Suomen eduskunnan ja senaatin valtalain takia. Valtalaki olisi siirtänyt Suomen eduskunnalle enemmän valtaa päättää Suomen sisäpoliittisista asioista ja olisi antanut oikeuden päättää Suomen laeista. Venäjän väliaikaisella hallituksella olisi säilynyt valta ulkopolitiikkaa ja sotilasasioita koskevissa kysymyksissä. Lokakuun vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistöaseman, vaikka Suomen sosiaalidemokraattinen puolue sai suurimman edustuksen (92 jäsentä). Suomen senaattia lähdettiin rakentamaan Nuorsuomalaisten puheenjohtajan Pehr Evind Svinhufvudin johdolla, koska vuoden 1917 vaaleissa muodostettiin vaaliliitto Nuorsuomalaisten, Suomalaisen puolueen ja Kansanpuoleen kesken, jolloin näiden puolueiden yhteenlaskettu äänimäärä johti siihen, että Svinhufvud tuli valituksi hallituksen muodostajaksi. Joissakin kunnissa tähän vaaliliittoon kuului myös RKP ja Maalaisliitto.  Vaaliliitto mahdollisti sen, että Svinhufvud lähti muodostamaan senaattia. Senaatti muodostettiin Nuorsuomalaisista (6 ed.), Suomalaisesta puolueesta (2 ed.), Maalaisliiton (2 ed.) ja RKP:n (1 ed.) jäsenistä. Ymmärrettävästi Kullervo Manner ja moni muukin sosiaalidemokraatti koki, että mikäli vaaliliittoa ei olisi muodostettu niin sosiaalidemokraatit olisivat olleet enemmistöpuolueena senaatissa keskeisessä asemassa. Kullervo Manner uskoi jopa puolueensa vaalitappion johtuvan vaalivilpistä.[xviii] Niinpä Manner, Otto Wille Kuusisen, Yrjö Sirolan ja Oskari Tokoin kanssa alkoi pohtia eduskunnan sivuuttamista punaisella senaatilla. Ehdotus ei saanut kannatusta sosiaalidemokraattisessa ryhmässä (44 vastusti, 33 puolusti).[xix]

Uusi eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran 5.11.1917, jolloin kyseessä oli uuden eduskunnan järjestäytymisistunto. Bolševikit aloittivat vallankaappauksen 7. marraskuuta 1917 (juliaanisen kalenterin mukaan puhutaan lokakuun vallankumouksesta)  Pietarissa ja sitä seurasi vuosien sisällissota (1917-1922) bolševikkien ja vastavallankumouksellisten välillä.  Väliaikainen hallitus kaadettiin ja 8. marraskuuta Vladimir Iljitš Lenin valittiin kansankomissaarien neuvoston puhemieheksi, eli neuvosto-Venäjän johtajaksi.[xx] Tämä loi tilanteen, jossa Suomessa katsottiin, että valta voi nyt todella siirtyä kansalle ja eduskunnalle. Jo ennen eduskunnan ensimmäistä kokoontumista Suomen sosiaalidemokraattinen puolue esitti 1. marraskuuta 1917 Me vaadimme-julistuksen, jossa vaadittiin saattamaan voimaan mm. valtalaki ja uuden senaatin eroaminen. Näiden lisäksi vaadittiin torpparien vapauttamista isäntien vallasta, kahdeksan tunnin työaikalakia ja kunnallislakien vahvistamista.  Me vaadimme- ohjelman olivat laatineet lähinnä Otto Wille Kuusinen, Edward Gylling ja Oskari Tokoi. Me vaadimme -ohjelmasta äänestettiin eduskunnassa 9. marraskuuta, mutta ohjelma ei saanut enemmistön kannatusta.  Suomen Ammattijärjestön edustajakokous kärjisti tilannetta uhkavaatimuksella 12. marraskuuta, että eduskunnan oli "käskettävä senaatin heti julkaisemaan” valtalaki, kunnallislait ja kahdeksan tunnin työaikalaki, ellei näin tapahdu, alkaa yleinen suurlakko.” [xxi] Koska eduskunta kieltäytyi käsittelemästä Me vaadimme -julistusta uudestaan, tilanne kärjistyi siihen pisteeseen, että Suomessa järjestettiin vallankumouksellisen keskusneuvoston toimesta yleislakko 14.-20. marraskuuta 1917. Lakolla pyrittiin painostamaan eduskuntaa hyväksymään Me vaadimme -ohjelman.  Punakaartit järjestäytyivät lakon aikana suojeluskuntia nopeammin etenkin Etelä-Suomessa, ja niinpä lakon lopulla punakaarteja oli yli 300 ja niissä oli noin 50 000 henkilöä. Helsingin punakaarti haastoi avoimesti vallinneen yhteiskuntajärjestyksen, kun se valtasi 17. marraskuuta senaatintalon, säätytalon, keskusvirastot, rautatieaseman ja Uudenmaan lääninhallituksen.”[xxii]

Bolševikkien vallankumouksen myötä Suomen sosiaalidemokraattinen puolue oli sitä mieltä, että vallansiirto Suomen eduskunnalle pitäisi tehdä yhteistyössä Neuvosto-Venäjän bolševikkien kanssa. Venäjän epävarma poliittinen tilanne johti siihen, että eduskunta uskaltautui päättämään 15. marraskuuta, että eduskunta on korkein hallitsija Suomessa. Myös Suomen sosiaalidemokraattinen puolue tuki tätä päätöstä,[xxiii] mikä johti siihen, että eduskunta hyväksyi sosiaalidemokraattien Me vaadimme -ohjelman keskeisiä vaatimuksia, kuten lain kahdeksantunnin työpäivästä ja uudisti kunnallislakeja.^[1] Vastaavasti Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto päätti 18. marraskuuta lopettaa yleislakon ja siirtyi luokkataisteluun ilman suurlakkoa, koska väkivalta oli voimistunut siinä määrin, että työväenkaartit eivät pysyneet enää keskusneuvoston kontrollissa. Lakon lopettaminen oli monelle kaartilaiselle pettymys.[xxiv]

Svinhufvudin johtama senaatti aloitti toimintansa 27. marraskuuta 1917 ja sillä oli jo valmiina 30. marraskuuta itsenäisyysjulistus, mutta eduskunnan puhemies Johannes Lundson ehdotti sen esittämistä vasta 4. joulukuuta 1917 pidettävässä eduskunnan istunnossa. Senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud luki itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle kesken valtiolainan ottamista koskeneen esityksen käsittelyn. Tässä tapahtumassa voi nähdä pyrkimyksen häivyttää itsenäisyysjulistuksen radikaalisisältö, jotta se ei herättäisi Neuvosto-Venäjän huomioita ja mahdollista sotilaallista väliintuloa.  Sosiaalidemokraattisen puolueen edustajat jäivät mielenosoituksellisesti istumaan julistuksen lukemisen ajaksi ja esittivät heti sen jälkeen vastalauseensa, koska heidän mielestään senaatti oli käyttänyt valtaa, jonka marraskuun 15. päivän päätöksen mukaan piti kuulua eduskunnalle. Sosiaalidemokraateilla oli oma esitys, jonka mukaan Suomen itsenäistymisprosessi tulisi viedä eteenpäin yhteistyössä Neuvosto-Venäjän kanssa. Sosiaalidemokraatit pitivät Suomen julistautumista itsenäiseksi ilman Neuvosto-Venäjän tukea vaarallisena ”seikkailupolitiikkana”. [xxv] Varoituksista huolimatta Suomen eduskunta hyväksyi esityksen 6. joulukuuta 1917 äänin 100-88 ja neljä sosiaalidemokraattia äänesti itsenäisyyden puolesta ja 88 vastaan. Erinäisten vaiherikkaiden vaiheiden jälkeen 31. joulukuuta Svinhufvud, Enckell ja Idman jättivät kansankomissaarien neuvostolle kirjelmän, jossa pyydettiin, että Venäjä tunnustaisi Suomen valtiollisen itsenäisyyden ja sai samana iltana kansankomissarien neuvoston kirjelmän, jossa tunnustettiin Suomen tasavallan valtiollinen itsenäisyys.[xxvi]

Miksi Venäjän vallasta vapautuminen ei yhdistänyt suomalaisia?

Suomalaisen poliitikon ja kirjailijan A.I. Arwidsonin nimiin laitettu fennomaanien iskulause: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”, oli toteutumassa. Miksi Suomen itsenäisyysjulistus ei saanut kaikkia suomalaisia toreille juhlimaan Suomen itsenäisyyttä? Oliko jo unohdettu sorto- ja nälkävuodet Venäjän keisarikunnan alaisuudessa?  Ei varmastikaan, vaan kyse oli siitä, että Suomen silloinen asema oli niin epävarma, ettei ollut mahdollista kunnolla iloita Suomen itsenäisyysjulistuksesta. Pikemminkin pelättiin mitä julistuksesta mahdollisesti seuraa. Hyökkääkö Neuvosto-Venäjä Suomeen? Vai ottavatko Suomen punakaartit mahdollisesti vallan, mistä oli saatu jo esimakua marraskuun yleislakossa?

Suomen itsenäisyysjulistusta ei nostettu lehdistössäkään mitenkään riemukkaasti esiin, vaan päinvastoin sävy oli hyvin asiallinen ja varovainen. Esimerkiksi Helsingin sanomat 7.12.1917 totesi: "Eduskunta hyväksyi eilen senaatin esityksen Suomen valtiollisesta itsenäisyydestä. Päätös tehtiin porvarillisten puolueiden äänin, sosialistien jättäydyttyä pois istunnosta." Työväen lehdet (esim. Työmies) suhtautuivat itsenäisyysjulistukseen kriittisesti, koska sosiaalidemokraatit eivät äänestäneet itsenäisyysjulistuksen puolesta. Työmies keskittyi enemmän sisäpoliittisiin kiistoihin ja työväenliikkeen tavoitteisiin. Itsenäisyyttä ei juhlittu mitenkään erityisesti, koska sitä pidettiin edelleen enemmän toiveena, kuin tosiasiana. Suomen itsenäisyyttä ei uskallettu juhlistaa ennen kuin se olisi kansainvälisesti tunnustettu. Erityisesti pelättiin Neuvosto-Venäjän ja bolševikkien reaktioita. Myös Suomen sisäinen poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne vaikutti epävarmalta.

Miksi näin herkässä ja epävarmassa tilanteessa ajauduttiin sisällissotaan?

Mikseivät suomalaiset pyrkineet yhdessä rakentamaan poliittista tietä kohti uutta yhteiskuntaa?  Historian professori Martti Häikiön mukaan ydinkysymys on, ”miksi Suomessa kaadettiin maailman kansanvaltaisin eduskunta, joka oli hyväksynyt työväenliikkeen keskeiset vaatimukset”. Häikiön mielestä Suomen historian suurin tragedia ja suurin arvoitus on miksi tämä kapina alkoi. Häikiön mukaan työväenliikkeellä oli kolme isoa vaatimusta. Ensinnäkin kahdeksan tunnin työpäivä, joka hyväksyttiin kesällä 1917 ja vahvistettiin marraskuussa. Toiseksi vaadittiin kunnallista demokratiaa eli yleistä ja yhtäläistä ääni- ja vaalioikeutta, joka myös hyväksyttiin keväällä 1917 ja vahvistettiin marraskuussa 1917. Kolmanneksi eduskunnasta tuli korkein päättävä elin. Tämän lisäksi hallitus oli tuomassa eduskuntaan esitystä torpparien aseman uudistamisesta tammikuussa. Häikiö kysyy, onko kyse sellaisesta sosialistien hybriksestä, että kun saavutat kaiken, niin on vielä saatava lisää.[xxvii] Toinen kysymys on, tulivatko uudistukset liian myöhään ja tiedettiinkö näistä uudistuksista riittävästi. Voidaan myös kysyä agitoivatko jotkut tahot aktiivisesti vastakkainasetteluja ja sisällissotaa? Historiantutkimuksen pohjalta tilanne näyttää sekä-että tilanteelta, sisällissotaan joutui ja ajautui Suomessa monia ihmisiä tahtomattaan, ja samanaikaisesti sisällissotaa agitoivat tietyt tahot aktiivisesti. Työväenlehdistöllä oli keskeinen rooli vallankumouksellisen mielialan lietsomisessa ja poliittisen ilmapiirin kärjistymisessä ennen sisällissotaa ja sen aikana. Monet työväenlehdet (Työmies, Kansan lehti, Päivän Uutiset, Raivaaja, Suomen sosiaalidemokraatti, Punainen lehti, Punakaartin tiedonannot) alkoivat vaatia vallan siirtämistä suoraan työväelle, ja erityisesti vuoden 1917 loppupuolella sävy muuttui aggressiiviseksi ja suorastaan vallankumoukselliseksi. Lehdet lietsoivat luokkavihaa. Porvaristo esitettiin kansan vihollisena, joka ryöstää ja sortaa työväkeä. Usein porvaristosta esitettiin vertauskuvia, kuten "verellä elävä isäntä" ja "loisluokka". Yksi tunnettu kiteytys esitettiin Työmies -lehdessä: ”Porvaristo ei anna mitään ilman taistelua – työläisen on otettava se mikä hänelle kuuluu” (1917).  Työläisiä kehotettiin ottamaan valta omiin käsiinsä, koska eduskunta ja senaatti eivät ajaneet työväen etua. Lehdissä esiintyi esimerkiksi seuraavan kaltaisia iskulauseita: "Kaikki valta kansalle!" "Työläisten on itse tehtävä lakinsa!" "Nyt on vallankumouksen aika!" Työväenlehdissä kannustettiin yleislakkoon ja punakaarteihin liittymistä. Venäjän vallankumousta ihannoitiin näissä lehdissä ja erityisesti marraskuun vallankumous 1917 nostettiin esikuvaksi: ” ”Venäjän työläiset mursivat kahleensa. Seuraako Suomen työväki veljiensä tietä?” Lehdistö loi mielikuvaa, että vallankumous on ainoa tapa, jolla kansan tahto toteutuu. Lehdistön retoriikka sai monia nuoria työväenluokan miehiä liittymään punakaarteihin ja radikalisoivat osaa sosiaalidemokraateista.

Sosiaalidemokraatit jakautuivat maltillisiin (mm. Väinö Tanner, Matti Paasivuori, Väinö Voionmaa) ja radikaalisiipeen (mm. Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Edvard Gylling, Otto Wille Kuusinen, Eero Haapalainen).  Maltilliset sosiaalidemokraatit katsoivat, että suomalaista yhteiskuntaa tulee lähteä kehittämään poliittista ja parlamentaarista tietä. Radikaalisiipi kannatti ajatusta, että Suomessa tulee toteuttaa samanlainen vallankumous kuin Venäjällä, joka johtaa siihen, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, ei ole enää luokkien tai säätyjen välisiä eroja tai että vain toiset, esimerkiksi tehtaanomistajat tai maatilan omistajat, voivat rikastua toisten työn kustannuksella. Maltilliset sosiaalidemokraatit vastustivat väkivaltaista uudistusten eteenpäinviemistä ja he suhtautuivat kriittisesti punakaartien toimintaan. Radikaalisiipi sen sijaan kannatti väkivalloin toteutettavaa vallankumousta: ”vanhat luokat ja rakenteet on hävitettävä”. Monet radikaalisiiven sosiaalidemokraateista vaikuttivat nimenomaan lehdistön kautta. Kullervo Manner oli perustanut 1906 Työläinen -nimisen lehden, toimi sen päätoimittajana vuoteen 1909 saakka ja myös tämän jälkeen julkaisi kirjoituksiaan lehdessä. Myös radikaalisiiven poliitikot ja aktivistit Yrjö Sirola, Eero Haapalainen ja Edward Gylling julkaisivat kirjoituksiaan vasemmistolehdissä.

Väkivaltaisen vallankumouksen ajatusta on pohjustettu myös Karl Marxin ja muiden kansainvälisesti tunnettujen sosialistien kirjoituksissa.  Marx oli siinä määrin vaikuttunut Ranskan vallankumouksesta (1789-1799), että hän katsoi, että kommunistinen vallankumous tulee toteuttaa samalla tavoin;  väkivallalla on tuhottava vanhat rakenteet.  Hän ihaili, kuinka Ranskan vallankumouksessa hajotettiin aiempi yhteiskuntamuoto (ancien régime): monarkia, feodaaliyhteiskunta ja säätyerioikeudet. Kommunistisessa manifestissa (1890) Marx toteaakin, että proletariaatin kehityksen päämääränä on kansalaissota, joka ”puhkeaa avoimeksi vallankumoukseksi ja proletariaatti perustaa oman herruutensa kukistamalla väkivalloin porvariston.”[xxviii] Suomen työväen puolueen puheenjohtaja Nils af Ursin (1854-1936) oli suomentanut Marxin Kommunistisen manifestin jo vuonna 1905, joten Marxin ajatuksia ja väkivaltaisen vallankumouksen idea todennäköisesti tunnettiin sosialistipiireissä. Väkivaltaisen vallankumouksen idea inspiroi osaa sosiaalidemokraateista vaikka osa katsoi, että tasa-arvoiseen yhteiskuntaan voidaan päästä vain parlamentaarista tietä. Suomessa työväenliikkeen piirissä oltiin kiinnostuneita myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen johtajan Karl Kautskyn kirjoituksista mm.  Karl Marxin taloudelliset opit (suom.1906), Erfurtin ohjelma (1899, 1907)[xxix], Yhteiskunnallinen vallankumous (suom. 1906), Tie valtaan (suom.1910) sekä anarkistisosialistin Pjotr Kropotkinin (1842-1921) teoksista Hirmuvalta Venäjällä 1905-1909 (suom. 1909) ja Vallankumousmiehen muistelmia (suom. 1910).[xxx] Sen sijaan bolševikkien ajatusmaailma oli jäänyt suomalaisille sosialisteille melko vieraaksi. Otto-Ville Kuusinen on kertonut, että ns. siltasaarelaisen vasemmistoryhmän johtavat miehet eivät olleet lukeneet ennen kansalaissotaa yhtään Leninin teosta.[xxxi] Todennäköistä on myös se, että suurin osa punakaartilaisista ei tuntenut sosialistista kirjallisuutta, muuta kuin työväen lehtien kautta välillisesti ja sosiaalidemokraattien puoluekokousten kautta.

Oliko kaikilla punakaartilaisilla sama käsitys mihin liikehdinnällä pyrittiin?

Kuten missä tahansa poliittisessa ja ideologisessa liikehdinnässä, on huomioitava, että eri ihmisillä on usein hyvinkin erilainen käsitys siitä, millaiseen liikkeeseen he ovat liittyneet. Suurin osa punakaartilaisista oli teollisuustyöläisiä (n.40-50%). Tämän rinnalla toiseksi suurin ryhmä oli maatalouden työväki, torpparit (n. 20-30%). Näiden lisäksi punakaartissa oli ammattiyhdistysaktiiveja ja työväenjäsenistöä, työttömiä, nuoria, koululaisia ja naisia. Kaupungeissa asuvat työväen aktivistit ja osa tehdastyöläisistä osallistuivat huomattavasti tietoisemmin aseelliseen ja väkivaltaiseen vallankaappausyritykseen kuin maaseudun työväki ja torpparit.  Esimerkiksi historian tutkija Touko Perkon mukaan työväenliikkeen piirissä oli hyvinkin erilaisin ajatuksin liikkeellä olevia ryhmiä. Hänen mukaansa ”ajoittain agitaattorien toiminta uhkasi riistäytyä järjestäytyneen työväenliikkeen käsistä.    […] Puolueen kannalta pahimpia olivat ne, jotka levittivät kansan keskuuteen harhaoppeja kuten anarkismia.”[xxxii] Voi myös kuvitella, että osa punaiseen liikkeeseen identifioituvista lähti punaisten mukaan sillä ajatuksella, että kyse on mielenosoituksesta ja lakkoilusta. Tässä suhteessa Suomessa yhdistyi sosialistinen taistelu sääty- ja luokkayhteiskunnan purkamiseksi sekä talonpoikaiskapina. Liikehdintä oli hyvin samanlaista kuin Venäjällä lokakuun vallankumouksen yhteydessä, jolloin kyse oli kahden liikkeen kohtaamisesta: 1) poliittisen vallan kaappaamisesta, joka oli tarkoin suunniteltu toimintatavoiltaan, organisaatioltaan ja ideologialtaan ja 2) talonpoikaiskapinasta, jonka juuret ovat syvällä historiassa. Talonpoikaiskapinan pontimena oli tilanomistajiin kohdistuva viha. [xxxiii] Ymmärrettävästi Suomessa käytiin hyvin samankaltainen vanhan vallan kaatamisprosessiyritys kuin Venäjällä, koska Suomi oli ollut Venäjän ruhtinaskunnan vallan alla, ja lainsäädäntö, joka määritti maataloutta oli samankaltainen. Venäjän maaliskuun ja lokakuun vallankumoukset inspiroivat siis Suomen työväenliikettä.

Kysymys kuitenkin kuuluu edelleen, miksi siinä tilanteessa, kun oli vapauduttu Venäjän vallasta ja ei ollut vielä koettu Suomen laillisen eduskunnan ja hallituksen tasolta mitään alistavaa vallankäyttöä, lähdettiin aseelliseen vallankumoukseen? Suomalaisilla oli vain kokemus Venäjän keisarikunnan alaisuudessa olemisesta, ja nyt olisi ollut tilaisuus kokea, miten suomalaiset poliitikot lähtevät rakentamaan suomalaisten intressien näkökulmasta yhteiskuntaa.  Suomen senaatti oli esimerkiksi tietoinen torpparien ja muiden maataloudessa työnsä saaneiden asemasta ja välttääkseen torpparien kapinaa senaatti oli tammikuussa 1918 valmistelemassa torpparikysymystä koskevaa lainsäädäntöä, jonka tarkoituksena oli parantaa torpparien ja maavuokralaisten asemaa. Laki olisi kieltänyt torpparisopimusten irtisanomisen ilman laillista perustetta, eli torpparit olisivat saaneet turvaa häätöjä vastaan. Senaatti ehdotti, että torpparien vuokra-aikoja pidennettäisiin huomattavasti tai ne muutettaisiin määräaikaisista toistaiseksi voimassa oleviksi, mikä olisi lisännyt turvallisuutta heidän asemassaan. Senaatin torpparilain tarkoituksena oli hillitä vasemmiston painetta ja estää punaisen vallankumouksen laajeneminen maaseudulle tarjoamalla maltillisia parannuksia torpparien asemaan. Sosialidemokraatit ja työväenliike pitivät tätä ehdotusta kuitenkin riittämättömänä.

Narratiivien merkitys vastakkainasetteluiden lietsonnassa

Yksi narratiivi, joka on edelleen näkyvillä Suomessa, on ajatus, että mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Tehdastyöläisten ja torpparien asema oli niin heikko. Tämä vastaa myös Neuvostoliitossa ylläpidettyä narratiivia, joka perustuu Marxin Hegeliltä omaksumaan ajatukseen historian tapahtumien välttämättömyydestä. Hegel ihaili myös Ranskan vallankumousta ja näki siinä dialektisen historian kehityksen välttämättömän vaiheen tienä kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Vanhan vallan edustajien tappaminen on välttämätön vaihe historiassa kohti uutta tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Tällä teorialla historian välttämättömästä kehkeytymisestä paremmaksi väkivaltaisten vaiheiden kautta voitiin sosialistisissa yhteiskunnissa perustella väkivaltainen vallankäyttö kaikkia niitä yhteiskunnan jäseniä kohtaan, jotka eivät ajatelleet samalla tavoin. Kommunismin punaisessa kirjassa analysoidaan hyvin kiinnostavasti mitä vaikutuksia ajatuksella historian vääjäämättömästä kehityksestä vallankumouksien kautta oli sille, ettei Venäjällä vieläkään ole voitu käydä läpi sisällissodan syitä, kulkua tai seurauksia. ”Jos lokakuun suuri sosialistinen vallankumous oli tulos, johon historian kehitys omalla painollaan johti, tapahtuma, joka välitti vapautuksen sanomaa kaikille maailman kansoille, silloin sen tuloksena syntyneet poliittinen järjestelmä, instituutiot ja valtio sinänsä ovat pysyvästi legitiimejä, niillä on oikeus puolellaan siitä riippumatta, millaisia erehdyksiä stalinismin aikana lieneekään tehty, ja näistä erehdyksistä huolimatta.” [xxxiv] Suomessa vallankumousyritys kukistettiin, emmekä tiedä millaista sosialismin tulkintaa Suomessa olisi lähdetty viemään eteenpäin yhteiskunnallisella tasolla. Tiedämme kuitenkin, että niissä maissa, joissa Marxin ajatuksia yhteiskunnasta vietiin eteenpäin, valtiot toteuttivat oppiaan väkivaltaa käyttämällä, koska oikeutettu väkivallan käyttö on Marxin Kommunistisessa manifestissa lähes joka sivulla läsnä.

Toinen kertomus, jota Suomessa kuulee puhuttaessa Suomen sisällissodasta, on epämääräinen ajatus siitä, että koko Suomi oli jakautunut punaisiin ja valkoisiin, ja että nämä jakolinjat jatkuivat pitkälle ja näkyvät vieläkin meidän yhteiskunnassamme. Cortois et.al.(2003) tuovat hyvin esiin, että Neuvostoliiton historiankirjoitus esitti lokakuun vallankumouksen tietoisesti bolsevismia kannattavien massojen liikkeenä. Vastaavalla tavalla myös Suomessa narratiivi, joka painottaa, että koko Suomi oli jakautunut, painottaa ajatusta suuresta massojen liikkeestä.

Toinen vaihtoehtoinen kertomus voisi olla, että vallankumoukseen ja sen kukistamiseen osallistui suoraan alle 200 000 suomalaista. Suomessa oli kuitenkin tuolloin lähes 3 miljoonaa ihmistä[xxxv] eli 6-7% väestöstä osallistui suoraan aseellisiin taisteluihin. Senaatti oli nimennyt asevoimikseen suojeluskunnista muodostuvat valkoiset joukot ja vallankumousta agitoi Helsingin työväenliikkeen johtama punainen kaarti, josta käytettiin nimitystä punaiset. Tapahtuman kuvausta vallankumouksena tukevat myös se historiallinen tosiasia, että punakaartit marssivat 27.1.1918 Säätytalolle ja määräsivät senaattorit vangittaviksi. Suurin osa senaattoreista ja porvaripoliitikoista onnistui kuitenkin pakenemaan. Tämän jälkeen punakaarti aloitti keskeisten rakennusten (Helsingin rautatieasema, lennätin ja puhelinkeskus, senaatintalo) miehityksen. Helsingin suojeluskunta ei tehnyt vastarintaa. Kaupungille liimatuista pylväsjulisteista kaupunkilaiset saattoivat lukea, että vallankumous oli alkanut. 28.1.1918 Helsingissä muodostettiin punaisten vallankumoushallitus, kansanvaltuuskunta, jonka puheenjohtajaksi nousi Kullervo Manner. Suomen hallitus, senaatti siirtyi Vaasaan 29.1.1918.

Täysi-ikäisyyden raja vuonna 1918 oli 21 vuotta, ja täysi-ikäisiä oli tuolloin n. 2/3 väestöstä. Senaatin joukoissa taisteli noin 80 000-90 000 suomalaista eli noin 3,8-4,2% suomalaisista täysikäisistä. Senaatin joukkoja tuki myös 14 000-15 000 saksalaista ja 500-1000 ruotsalaista. Punakaarteihin kuului arviolta saman verran joukkoja eli n. 80 000-90 000 ( n.3,8-4,2% täysikäisestä väestöstä) ja punakaarteja tuki noin 7 000-10 000 venäläistä. Suurin osa suomalaisista (yli 90%) ei siis osallistunut aseellisesti sotaan, mutta todennäköisesti joutui jossain muodossa ottamaan kantaa kumpaa puolta kannatti. On kuitenkin siis huomattava, että yli 90% ei aktiivisesti osallistunut taisteluihin. On myös huomionarvoista, että Suomen sisällissota kesti vain vähän yli neljä kuukautta (26.1.1918-5.5.1918) ja rajoittui myös melko pienelle alueelle Etelä-Suomessa. Taistelujen alkuvaiheessa punaisten ja valkoisten välinen rintamalinja kulki länsi-itä-suunnassa linjalla Pori-Ikaalinen-Kuru-Vilppula-Länkipohja-Heinola-Mäntyharju-savitaipale-Lappeenranta.[xxxvi]

Mitä Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeisistä tapahtumista voisi oppia?

Joku voi hyvin kyseenalaistaa sellaisen näkökulman, että historiasta voisi oppia mitään. Perusteluna voisi olla se, että nykyhetki muotoutuu ainutkertaisessa tilanteessa ainutkertaisesti. Mielestäni historiasta voi kuitenkin oppia miten ihmisiä voidaan johtaa jopa sotaan. Historiasta voimme tunnistaa inhimillisiä heikkouksiamme ja vahvuuksiamme ja oppia, miten heikkouksiamme voidaan käyttää hyväksi väkivaltaa suosivan johtajan tai johtajien valtapyrkimyksissä, ja miten meidän tulee kehittää vahvuuksiamme, jotta yhteisöllistä ja yhteiskunnallista elämää voisi kehittää paremmaksi.

Historiallisesti kehittynyt ajatus edustuksellisesta demokraattisesta päätöksenteosta on tänä päivänä tunnetuista suurien ihmismäärien hallintotavoista paras mahdollinen, koska tähän hallintomuotoon liittyy ajatus erilaisten, ristiriitaistenkin intressien kohtaamisesta parlamentaarisessa keskustelussa. Demokraattinen päätöksen teko on eräänlainen kompromissi eri intressien välillä. Demokraattiseen päätöksentekoon liittyy myös olennaisesti ajatus siitä, että eduskunnan jäsenet vaihtuvat, eli päätöksen tekoon osallistuvat vaihtuvat, mikä myös takaa erilaisten maailmankuvien, arvojen, tavoitteiden ja intressien kohtaamisen.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kyseenalaistaa tehdastyöläisten tai torpparien oikeutta vaatia parempia elämän olosuhteita, vaan ainoastaan sitä tapaa, miten myös Suomessa pienehkö radikaalijoukko agitoi ajatusta, että väkivalloin ja asein saavutetaan oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi yhteiskunta. Silloin kun tartutaan aseisiin on dehumanisoitu muita ihmisiä siinä määrin, että katsotaan väkivallan olevan oikeutettua. Sisällissodan muisto vaikutti varmasti sitä seuranneiden poliitikkojen päätöksiin ja toimintaan, ja ennen kaikkea siihen, että Suomea lähdettiin rakentamaan mahdollisimman hyvin eri yhteiskunnan jäseniä tukevaksi ja tasa-arvoiseksi yhteiskunnaksi.

Muita ihmisiä dehumanisoivalla ja väkivaltaan yllyttävällä ajattelutavalla on suuri merkitys siinä miten saadaan ihmisiä liikkeelle jopa väkivaltaiseen liikehdintään. Usein taustalla voi olla pienen ryhmän tarve nousta valtaan. Esimerkiksi Suomen tapauksessa sosiaalidemokraattien radikaalisiiven (esim. O.W.Kuusinen, Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Eero Haapalainen) toive nousta valtaan ja tarve määritellä miten Suomen yhteiskuntaa tulee kehittää.  Lukuisat punaisen nauhan hihaansa laittaneet, eivät varmastikaan tarkalleen tietäneet, miten totalitaristiseen ja väkivaltaiseen ideologiaan he itsensä liittivät, ja tulivat siitä syystä myös syyttöminä vangituiksi tai ammutuiksi. Monella kyse oli todennäköisesti siitä, että he halusivat esittää tukensa sosiaalidemokraattien ajamille tasa-arvo pyrkimyksille ja omien elinolosuhteiden parantamispyrkimyksille, tuntematta kommunistiseen ajatteluun liittyvää väkivaltaisen vallankumouksen ideologiaa ja kauaskantoisia vaikutuksia. Väkivaltaan ja toisten ihmisten dehumanisoitiin perustuva ideologia sallii mm. eri tavoin ajatteleviin kohdistuvat massiiviset vangitsemiset, kidutukset ja kuolemantuomiot, yhteiskunnan totalitarismin ja konformismin. Näitä vaikutuksia olemme nähneet historiallisesti kaikissa toteutuneissa sosialistisissa ja kommunistisissa valtioissa.  Tällä hetkellä myös todistamme päivittäin miten dehumanisointi  ja agitaatio toteuttavat väkivaltaa esimerkiksi Venäjällä ja Lähi-idässä.

Monet Marxin ja Leninin ajatuksista innostuneet katsoivat, että Suomi tuli rakentaa aivan uudelle yhteiskunnallisen ajattelun pohjalle. He ajattelivat idealistisesti, että yhteiskunta voidaan rakentaa taloudellisesti oikeudenmukaisemmaksi, jos yksityiset ihmiset eivät omista tuotantovälineitä, vaan työväestö, joka tehtaissa työskentelee, tai valtio, joka jakaa tehdastyöstä saatavan voiton kaikille kansalaisille. Tällöin esimerkiksi tehdastyöstä saatava voitto jaettaisiin oikeudenmukaisemmin kaikkien hyväksi. Mielestäni tasa-arvoista ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa voidaan kuitenkin paremmin rakentaa rauhanomaisesti demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa sallitaan ihmisten oikeus esittää eriäviä mielipiteitä ilman pelkoa siitä, että heidät vangitaan tai tapetaan. Kirjoitukseni on syntynyt siitä motivaatiosta, miten poliittisilla narratiiveilla voidaan tuottaa vastakkainasetteluja, aseellisia vallankumouksia ja sotia. Niinpä on tärkeä tuntea erilaisiin ideologioihin liittyviä keskeisiä periaatteita, kuten missä määrin jokin ideologia oikeuttaa väkivallan käyttöä. Aapo Roselius on todennut Suomen sisällissotaa koskevassa teoksessaan Isänmaallinen kevät – Vapaussota myytin alkulähteillä (2013), että ”Viha on valtava voima ja sen lietsomisesta oli tullut yksi tehokkaimpia modernin sodan aseita myös Suomessa.”[xxxvii]

Hyviä kysymyksiä on myös, mitä olisi tapahtunut ellei sisällissotaa olisi käyty? Tai miksi Ruotsissa vastaava torpparijärjestelmä (torparsystemet) ja tehdastyöläisten asema ei johtanut sisällissotaan? Suomessa torpparivapautuslaki säädettiin vuonna 1918, Ruotsissa vasta vuonna 1926. Tämä laki mahdollisti sen, että torpparit saivat oikeuden lunastaa viljelemänsä maat itselleen. Jos sisällissotaa ei olisi käyty, olisiko Suomi pysynyt itsenäisenä? 

Lähteet:

Courtois et al. (2001), Stéphane Courtois, Nicholas Werth, Jean-Louis Panné, Andrzej Paczkowski, Karel Bartosek & Jean-Louis Margolin, Kommunismin musta kirja [alkup. Le livvre noir du communisme -Crimes, terreur et répression 1997]. suom. Kaarina Turtia, Matti Brtherus ja Heikki Eskelinen. Helsinki: WSOY.

Glover (2003), Jonathan Glover, Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria [alkup. Humanity 1999], 2. painos. suom. Petri Stenman.  Helsinki:Otava.

Haapanen (2018), Atso Haapanen, Sisällissodan 1918 unohdetut taistelut. Jyväskylä Minerva.

Hoppu (2023), Tuomas Hoppu, Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta. Tampere: Vastapaino.

Hyytinen (2017), Timo Hyytinen, Itsenäisyytemme alku – Saksanniemen järjestyslipusto, Lappajärven rakuunat, jääkärit ja suojeluskunta. Lappajärviseuran julkaisuja.

Kolbe & Nyström (2008), Laura Kolbe & Samu Nyström, Helsinki 1918 – Pääkaupunki ja sota. Jyväskylä: Minerva.

Malmi (2008), Timo Malmi, Tampere tulessa 1918, Jyväskylä: Atena.

Marx (1998), Karl Marx, Kommunistinen manifesti [alkup. Manifest der kommunistischen Partei 1848], suom. Juha Koivisto, Markku Mäki & Timo Uusitupa. Tampere: Vastapaino.

Nyström & Donner (2017), Samu Nyström & Jörn Donner, Merkillinen on nyt maailman meno -Helsingin päiväkirja sekasorron ajalta 1917-1918. Helsinki: Otava.

Perko (2022), Touko Perko, Kaksi vapaussotaa – Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919. Jyväskylä: Atena.

Polvinen (1987), Tuomas Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi. Helsinki: WSOY:

Roselius (2013), Aapo Roselius: Isänmaallinen kevät – Vapaussota myytin alkulähteillä, Helsinki: Tammi.

Tiihonen (2019), Seppo Tiihonen, Vallankumoukset Suomessa 1917-1919 – Suomi ja vallan verkostot. Helsinki: Otava.

Volanen (2019), Risto Volanen, Nuori Suomi – Sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Helsinki: Otava.                             

Ylikangas (1993), Heikki Ylikangas, Tie Tampereelle. Porvoo : WSOY.

[i] Glover 2003, 387.

[ii] Kirjoitan sanan ”oikeutettua vihaa” heittomerkeillä, koska en pidä vihan ja väkivallan tunteiden lietsontaa koskaan oikeutettuna.

[iii] Ylikangas 1993, Tie Tampereelle, WSOY, s15.

[iv] emt., 15.

[v] emt., 15.

[vi] Kolbe & Nyström 2008, 18. Laura Kolbe & Samu Nyström, Helsinki 1918, Pääkaupunki ja sota. Minerva.

[vii] Perko 2022, 15. Touko Perko, Kaksi vapaussotaa, Atena.

[viii] Lenin lausui jo kirjeessään 24.11.1917 tukensa Suomen sosialistien (Manner, Sirola, Kuusinen, Wiik, Valpas) pyrkimykselle toteuttaa vallankumous Suomessa. Vielä voimallisemmin asian ilmaisi Stalin esiintyessään 27.11.1917 sosialistien puoluekokouksessa Helsingissä. Stalin totesi puheessaan, että Kansankomissaarien neuvosto soveltaisi ehdottomasti kansojen itsemääräämisoikeuden periaatetta myös Suomeen. ”Vain tällaisella politiikalla voidan saada aikaan keskinäinen luottamus Venäjän kansojen välillä. Vain tällaisen luottamuksen avulla voidaan toteuttaa Venäjän kansojen liittyminen yhteen yhdeksi armeijaksi […] Tällaisessa ilmapiirissä voi kestää ja voittaa vain yksi valta, sosialistinen valta. […] Jos te tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille käden. Tästä voitte olla varmoja.” (Polvinen 1967, 130-131)

[ix] Perko 2022, 416. Perko viittaa teoksessaan Professori Häikiön haastatteluun TV-ohjelmassa Laulu sisällissodasta 2018.

[x] wikipedia: Suomen sisällissota 1.5.2025.

[xi] Perko 2022, 16.

[xii] Kolbe & Nyström 2008, 20.

[xiii] wikipedia: Punakaartit 1.5.2025.

[xiv] Perko 2022, 15. Touko Perko: Kaksi vapaussotaa- Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku. Jyväskylä: Atena.

[xv] wikipedia: Punakaartit 1.5.2025.

[xvi] wikipedia: Punakaartit 1.5.2025., wikipedia: Suuri asejuna 1.5.2025.

[xvii] https://itsenäisyys.fi/persons/kullervo-manner/

[xviii] https://itsenäisyys.fi/persons/kullervo-manner/

[xix] https://itsenäisyys.fi/persons/kullervo-manner/

[xx] wikipedia: Valdimir Lenin.

[xxi] wikipedia: Me vaadimme. 1.5.2025.

[xxii] wikipedia: Vuoden 1917 yleislakko.

[xxiii] Polvinen 1967, 125. Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi. Helsinki: WSOY.

[xxiv] Polvinen 1967, 127. Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi. Helsinki: WSOY.

[xxv] wikipedia: Suomen itsenäisyysjulistus.

[xxvi] https://xn--itsenisyys-u5a.fi/suomen-itsenaisyyden-tunnustaminen/

[xxvii] Perko 2022, 416-417. Perko siteeraa Häikiön haastattelua Laulu sisällissodasta TV-ohjelmassa 2018.

[xxviii] Marx 1998, 50.

[xxix] Esimerkiksi Kautskyn Erfurtin ohjelma vaikutti keskeisesti Suomen sosiaalidemokraattien Forssan ohjelmaan (1903), jossa vaadi monia liberalismin keskeisiä tavoitteita kuten yhtäläistä äänioikeutta kaikille 21-vuotta täyttäneille, yhdistymis-, kokoontumis-, mielipiteen ja julkaisuvapaus, 8-tunnin työpäivää, yleistä oppivelvollisuutta ja maksutonta opetusta, terveyden hoito valtion ja kuntien tehtävänä. (https://www.sdp.fi/tutustu/politiikka/ohjelmatyo/forssan-ohjelma-1903/)

[xxx] filosofia.fi, ensyklopedia: Karl Marx 1.5.2025.

[xxxi] Polvinen 1967, Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi. Helsinki: WSOY. s.116.

[xxxii] Perko 2022, 66.

[xxxiii] Kommunismin musta kirja 2003, 60-61.

[xxxiv] Courtois et al.2001, 60. Courtois et al. Kommunismin musta kirja 2001, s.60.

[xxxv] Väestötilastoja 250 vuotta

[xxxvi] Malmi & Järvelä 2008, 12. Timo Malmi & Ari Järvelä: Tampere tulessa 1918. Jyväskylä: Ateena.

[xxxvii] Roselius 2013, 50.